Meidän päivää

En tiedä enää kuinka sitä osaisi elää ilman eläimiä. Toki on enemmän kuin paljon niitä aamuja, kun raivostuu valkoisten karvojen peittäessä mustat housut tai kun koittaa epätoivoisesti rauhoittaa kattien rallijuoksua. Mutta silti en antaisi lapsosiani pois mistään hinnasta. Muksuna aina halusin lemmikkiä, mutta meillä oli vain kaloja sillä äiti vetosi allergiaan. Joskus ala-asteen ja yläasteen välimaastossa sain kuitenkin vanhemmat ylipuhuttua ja meille hankittiin koira. Sukulaisten vehnäterrieri oli hieman karannut ja odotettavissa oli vehniksen ja bichon bolognesen sekoituksia. Vihdoin syysloman koittaessa pääsin noutamaan omaa karvaturriani kotiin ja olin ikionnellinen. 

Muutin lukion jälkeen pois kotoa silloisen poikaystäväni luokse, mutta koira jäi vanhempieni luokse. Olisin itse halunnut ottaa koiran mukaani, mutta kaiken sen koiran kinuamisen jälkeen vanhempani olivat kuitenkin rakastuneet koiraan niin paljon etteivät raaskinneet antaa koiraa mukaani ja niin olin ilman lemmikkiä pitkästä aikaa. En kuitenkaan ollut kuin vuoden ilman eläintä, kun hommasin itselleni kissan ja jo puolen vuoden kuluttua tästä huomasin omistavani kaksi kissaa, sillä kasvattaja soitti ja tarjosi minulle sijoitukseen poikakissaa. Nykyään minulla on siis kaksi sinisilmäistä balineesia, jotka ihastuttavat päivääni vuodesta toiseen. 

Tälläkin viikolla ollaan vietetty rentoilupäiviä kattien kanssa kotosalla. Yksi päivä loikoilin sohvalla ja normaaliin tapaan kissat parkkeerasivat itsensä sohvatyynyjen päälle nukkumaan ja tarkkailemaan tän likan touhuja. Auringon paistaessa aika kirkkaasti toisen mirrin turkkiin päätin kaivaa kameran esiin ja napata muutaman kuvan tämän sotkunenän sinisistä silmistä. Sain otettua pari kuvaa, joista useimmat olivat tärähtäneitä. Tässä kuitenkin yksi otos:



Ja tässä oli lopputulos. Eli kuvattavana oleminen kiinnostaa kun kasa kiviä. Aikalailla samantien, kun nämä karvakasat huomaavat kameran tarkoituksen on aika karata paikalta tai painaa pää piiloon..

Ne tietää, että koitan tulla kamerani kanssa nenään kiinni ja napata kuvaa niiden kauniista silmistä, mutta se ei niin vaan käy. Ne osaa olla niin ovelia, että joko tulevat puskemaan kameraa ja esittävät maailman kilteimpiä lapsosia tai sitten ne painuvat karkuun johonkin toisaalle jossa on hämärää ja mahdoton kuvata. Joskus vielä kuitenkin onnistun ja saan tallennettua sen kauniin sinen joista niiden rakkaus paistaa päivästä toiseen. 

Samalla kun kamera oli esillä ja välipala odottamassa niin nappasin sitten siitäkin kuvaa. Jälleen aika samanlaista sapuskaa tarjolla, mutta jälleen hieman erilaisella variaatiolla, joka on aikas herkkua. Kuppiin kaadoin siis aimoannoksen luonnonjogurttia, joka tällä kertaa oli vähärasvaista versiota ja sekaan pilkoin banaania ja omenaa. Nämä eivät kuitenkaan pelkästään riittäneet vaan päätin sekoittaa joukkoon kanelia. Ripautin ensin päälle vain pienen maistiaisen, mutta huomasin että olin löytänyt loistokombon joten ripautin kanelia oikei kunnolla joukkoon. 

Kävinkin lukemassa sitten interwebin ihmeellisestä maailmasta kanelin vaikutuksista ja eipä siitä paljon pahaa sanottavaa ollut. Vanhassa Iltalehden artikkelissa todettiin muun muassa seuraavaa: 

" - Kaneli on tehokas antioksidantti, toteaa ravintofysiologi Patrick Holford.Hänen mukaansa kolmasosa teelusikallinen kanelia sisältää yhtä paljon antioksidantteja kuin reilu desi marjoja."

Löytyi tietoa myös kanelin vaikutuksesta vastustuskykyyn, vatsavaivoihin ja ihon kuntoon. Varsinkin kanelin ja hunajan yhdistelmä vaikuttaa olevan erityisen tehokas. Kannattaa kyllä selailla hienoa tietolähdettä googlea ja etsiä tietoa erilaisista ruoka-aineista. Löytyy aika paljon erilaisia herkkuja, joista paljastuu melkoisia terveyspommeja. Mitähän kaikkea terveellistä sitä vielä keksii aamupalaansa sekoittaakaan!

ps. mallina kuvissa balineesipoika 4,5v, väri creme.